Vaikeinta ulkomaille muuttamisessa
syyskuuta 24, 2015
Kerroinkin jo taannoin blogin Facebookissa muutama viikko sitten järkkäämästäni brunssista. Olin kutsunut kylään kolme suomalaisleidiä, joista kahteen olen tutustunut tämän blogin kautta: he olivat löytäneet Ajatuksia Saksasta jotain kautta, tajunneet asuvansa tässä lähistöllä ja laittaneet sähköpostia. Kolmannen rouvan tapasin spinningissä, hän tunnisti allekirjoittaneen suomalaiseksi Finlaysonin pyyhkeen perusteella. Facebookissa muut ulkosuomalaiset kommentoivat, että suomalaisen tunnistaa ilmiselvien juttujen kuten Marimekon ja Finlaysonin lisäksi jopa kävelytyylistä. Itse oisin maininnut lähinnä aksentin, mitenkäs te muut ulkosuomalaiset?
Vieraista tuorein tuttavuus kertoi muuttaneensa Saksaan noin vuosi sitten miehensä kanssa ja sanoi, ettei vielä tunne täältä kovin paljon ihmisiä. Aloin muistella omaa alkutaivaltani täällä ja sitä, mikä ulkomaille muuttamisessa oli aikanaan omalla kohdallani helppoa ja mikä vaikeaa. Muuttokuvioihinhan ei liittynyt mitään sen kummempaa dramatiikkaa tai erityistä uskallusta: asiat vaan jotenkin loksahtivat paikoilleen ja puolen vuoden enemmän tai vähemmän ex tempore -visiitti muuttuikin pidempiaikaiseksi jutuksi klassisesti miehen takia. Kielikin oli jo tänne tullessa jokseenkin hallussa ja väikkäripaikka järjestyi helposti, joten en joutunut tuskailemaan ummikkona tai tuskailemaan työnhaun vaikeutta ilman kielitaitoa tai sen kanssa.
Vaikeaa sen sijaan oli luoda oma kaveripiiri enemmän tai vähemmän tyhjästä. Tutustuin kyllä mieheni kautta ja yliopistolla moniin samanikäisiin ihmisiin, mutta kontaktit rajoittuivat tosi pitkään töihin tai yhteisiin illanviettoihin, joihin mut kutsuttiin nimenomaan mieheni siivellä. Kaikilla oli jo omat kaverinsa ja kesti kauan, ennen kuin pääsin tilanteeseen, jossa koin minulla olevan myös ihan omia ystäviä. Matka sinne oli aika pitkä ja itkin miehelle usein, kuinka kukaan ei koskaan soita minulle.
Tilanne muuttui pikkuhiljaa, mutta se vaati kärsivällisyyden lisäksi myös omaa aktiivisuutta. Ihan taivahan tosi on, ettei kukaan yleensä tule noutamaan murjottajaa kotoa. Aktivoiduin, kutsuin ihmisiä meille syömään ja otin yhteyttä siihen vaihtovuodelta peräisin olevaan hyvänpäiväntuttuun, jonka tiesin asuvan täällä. Pikkuhiljaa pyörät lähtivät pyörimään ja se oma ystäväpiiri alkoi muodostua. Nyt olen jo muutaman vuoden tuntenut olevani ihan hyvin juurtunut tänne. Meillä on paljon yhteisiä tuttuja ja mulla on omia kavereita, joiden kanssa käydä muutamalla viinilasillisella lauantai-iltaisin, syömässä töiden jälkeen tai mitä ikinä. En tiedä, mitä neuvoisin muutaman vuoden takaiselle juuri tänne saapuneelle itselleni. Ehkä pyytäisin olemaan kärsivällinen, kyllä se siitä.
Neulich habe ich eine Finnin kennen gelernt, die vor einem Jahr nach Deutschland gekommen ist. Als ich mit ihr geredet habe, habe ich an den Anfang meiner Zeit hier denken müssen. Es gab Sachen, die gar nicht so schwierig waren, wie man denken würde. Als EU-Bürger war der bürokratische Aufwand recht überschaubar, die Sprache musste ich nicht lernen und die Doktorandenstelle zu bekommen war recht einfach. Was dagegen recht schwierig war und lang gedauert hat, war meinen eigenen Freundeskreis zu bilden. Ich kann mich noch sehr gut daran erinnern, wie mein Mann mich hat trösten müssen, als ich traurig war, weil mich niemand anruft. Langsam ist es aber besser geworden und ich habe Leute durch meinen Mann und auch alleine kennen gelernt. Mittlerweile fühle ich mich schon recht wohl hier.
23 kommenttia
Osui ja upposi. Tämä aamu alkoi sillä, että puoliso vastaili twitterissä ja foorumeilla kavereilleen ja minä itkeä tihrustin kahvikuppiini, koska minulla ei ole ainuttakaan ystävää. Puoliso kyllä yrittää raahata minut joka paikkaan, jotta voisin tutustua hänen ystäviinsä, mutta siinä se ongelma vähän piileekin; en saa tutustua heihin omilla ehdoillani, vaan olen edustamassa puolisoni puolisona, ja jos sanon tai teen jotain typerää heijastuu se sitten häneen. "Sen vaimo on kyllä semmonen ja tämmönen" jne.
VastaaPoistaItse en tosin vielä ole keksinyt mistä minä niitä ystäviä saisin. Minulla ei ole työlupaa, enkä käy enää kouluja.
Kiva kuitenkin kuulla, että sinä olet saanut verkostoa luotua etkä ole enää yksin!
Voi että, tiedän kyllä mistä puhut! Tilanne kuulostaa vielä vaikeammalta, jos et käy töissä. Kävin katsomassa että olit itsekin kirjoittanut aiheesta: sattumaltako vai tän postauksen pohjalta? Oma kokemukseni, jonka myös ulkomaille muuttaneet ystäväni allekirjoittavat, on että jossain vaiheessa on aktivoiduttava itse. Mulla se kesti hetkensä, kunnes totesin, ettei ole oikein mitään menetettävää. Totuus kuitenkin on se, ettei kukaan tule hakemaan sieltä kotoa. Olisiko siellä miehen kavereissa kuitenkin jotain susta mukavalta tuntuvia tyyppejä? Munkin ekat ns. omat ystävät olivat miehen kaveriporukasta. Jossain vaiheessa vaan päästiin siihen pisteeseen, että aloin tavata heitä myös ilman miestä. Ja voihan ihmisiin tutustua muuallakin: harrastukset tulee ekana mieleen! Kuntosalillahan mäkin tutustuin tuohon yhteen mainitsemaani suomalaiseen (joka muuten törmäsi mieheensäkin alunperin siellä!). Pikkuhiljaa alkaa erottaa tyypit, jotka käy joka viikko samoilla tunneilla, ja voi alkaa jutella. Puhuin aiheesta myös Brasiliaan miehensä perässä muuttaneen ystäväni kanssa. Hän kertoi myös alkuaikojen olleen tosi raskaita - johon miehensä totesi, että niin, koska itse päätit murjottaa kotona. Tossa piilee kyllä totuuden siemen, niin inhottavalta kuin se tuntuukin. Häntä pystyyn, kyllä se siitä ajan kanssa! Tsemppiä!
PoistaLuin blogiasi tarkemmin ja huomasin, että miehen sijaan pitääkin tosiaan puhua puolisosta :) Anteeksi huolimattomuuteni kun en älynnyt heti!
PoistaMielenkiintoinen kirjoitus! Tykkään lukea sun kirjoituksiasi liittyen ulkomaille muuttoon juuri ja ulkomailla asumiseen. Tuo ystävien saaminen, se on varmaan ylipäätään aikuisena monesti vaikeaa. Itsekin kun jäin äitiyslomalle, tuntui että monet kaverisuhteet vain hiipui. Pitää olla tosi aktiivinen kuten sanoitkin, hienoa että olet onnistunut ystävystymään siellä niin hienosti! Pitää ottaa itsekin mallia ja kutsua ihmisiä enemmän kotiin. :)
VastaaPoistaKiva kuulla! Aina välillä näitä juttuja tulee mieleen, vaikka arki täällä onkin jo aikoja sitten normalisoitunut niin, että usein tuntuu vaikealta keksiä mitään ulkomaajuttuja kirjoitettavaksi. Onnekseni tää onkin ihan sekasikiöblogi :) Ihmisten kutsumista kylään suosittelen ihan ehdottomasti! Me ollaan kutsuttu useinkin lähinnä vielä puolituttuasteella olevia tyyppejä, ja aina seuraa vastakutsuja ja monista onkin tullut tosi hyviä kavereita!
PoistaMä olen asunut Itävallassa jo yli vuoden, mutten silti ole saanut/löytänyt omia kavereita tai ystäviä ainakaan tästä lähistöltä. Helpoimmin tutustun muihin expat-tyyppeihin, jotka sitten ovat pian jatkaneet matkaansa. Monilla ikäisilläni on jo lapsia, joten samanhenkisiä on vaikea löytää, jo ihan asuinpaikkani takia (asun landella ja välimatkat julkisilla on vähän raskaita). Lisäksi oon viime kuukaudet työskennellyt silloin kun muilla on vapaata, joten sekin on rajoittanut sosiaalistumista. Tietenkin tässä on vielä se kielimuurikin välissä, kun paikalliset puhuvat rasittavan vaikeaa murretta :D Mulla on vielä pitkä ja itkuinen tie edessä mutta helpottavaa kuulla että muutkin ovat siitä selvinneet ;) Tulipahan vuodatus, huh ja anteeks!
VastaaPoistaTeea, ehkä voisit alkaa harrastaa jotain ja sen kautta löytää uusia kavereita? Itse en tänä vuonna harrasta, mutta se olis varmaankin tehokkain keino löytää uusia kavereita. Joku joukkuelaji, tanssi- tai kielikurssi tai vaikka scrapbook tai ompeluseura....joku sellanen, missä joutuu toisten kanssa juttelemaan, kysymään neuvoja ja tapaamaan oman paikkakuntasi ihmisiä. Periaatteessa vois olla toimiva systeemi, vaikka mun kohdalla ainoa jota omasta mielestäni voin kutsua kaveriksi on lasten puiston kautta löytynyt toinen äiti...mutta onpahan joku, joka on aina valmis lähtemään elokuviin, toisin kuin monet muut, joilla on aina liian kiire...
PoistaAsuinpaikka tietenkin vaikeuttaa tilannetta. Mulla oli se onni, että asutaan kohtuullisen kokoisessa yliopistokaupungissa, joten oman ikäistä väkeä riittää. Mutta harrastukset on mustakin hyvä mahdollisuus! Expat-piirit on kyllä vähän raskaita just tosta syystä, jonka jo mainitsitkin -.on tylsää saada kavereita, jotka muuttavat hetken päästä pois. Mutta toisaalta taas muista ulkkareista ja etenkin suomalaisista on helppo päästä alkuun. Siinä Facebook on tosi hyvä apu. Saksassa on ryhmiä eri alueiden ulkosuomalaisille, varmaan Itävallassa myös? Sieltä vois löytyä seuraa!
PoistaAlkuvuodesta yritinkin harrastuksen kautta saada kavereita, mutta rahan puutteessa piti sekin lopettaa. Olen poikaystävää vähän lämmitellyt jos hankittaisiin koira, mitä kautta olen kuullut että monet ovat tavanneet uusia tuttavuuksia, vaan siinäkin on niin monta muttaa ;) Oman alueen suomalaiset on ihan mukavia mutta ne on jo oikeastaan oma porukkansa ja vähän vanhempia kuin minä ja niin eri elämäntilanteessa..Mutta kiitos komment(e)ista ja vinkeistä, näillä jatketaan :)
PoistaNoin se menee. Nykyään tosin netti on paras apuväline kotiutumiseen. Mä olen asunut Saksassa vasta puoli vuotta, joten ystäväpiiri on vielä melko pieni. Mutta koskaan ei tarvitse lähteä ulos yksin, InterNations ja Facebookin expat -ryhmät ovat tärkeitä apuja kontaktien luomisessa. Miksei Tinderkin. Vaikka olen asunut monia kertoja ulkomailla, ei ystävien ja uusien tuttavuuksien löytäminen koskaan ole ollut näin helppoa kuin nykyään, kiitos noiden sivustojen ja appsien.
VastaaPoistaJoo aivan totta! Etenkin isoissa kaupungeissa seuraa löytyy noin varmasti, ja expatteihin yleensä tutustuu helposti. Tylsää on, jos kaveripiiri koostuu suureksi osaksi tyypeistä, jotka ovat lähdössä jossain vaiheessa pois, jos itse aikoo jäädä.
PoistaKiva postaus, en koskaan ajatellut, mistä olen saanut kavereita, ehkä se on ollut helpompaa, kun en ole täällä miehen kanssa. On ollut pakko tutustua toisiin, ettei jäisi kokonaan yksin. Tutustuin ihmisiin töissä ja lomilla, entisenä helsinkiläisenä tunnen asuvani böndellä, enkä ole saanut täältä ystäviä.
VastaaPoistaMinua luullaan aksenttini vuoksi hollantilaiseksi, enkä pidä siitä, että pysyn kai loppuikäni muille ulkomaalaisena, kaverit eivät ajattele sitä enää, mutta kaikki jotka tapaan ensimmäisen kerran kysyvät aina, mistä tulen. Välillä tekisi mieli kiljua, että mitä väliä sillä on.
Siksi on kiva lukea blogiasi, kiitos siitä!
Ulkomaalaisuushomma on mullekin tuttu, vaikka noi kysymykset ovatkin vähän vähentyneet. Ulkomaalaisuuden huomaa viimeistään siinä vaiheessa, kun teen ensimmäisen virheen puhuessani, eli aika pian ;) Jostain syystä toi ei ole kylläkään häirinnyt, vaikka ymmärrän hyvin että sua hermostuttaa. Ehkä tilanne paranee kuitenkin ajan kanssa ja kysymykset harvenevat. Pidän peukkuja!
PoistaMun piti jo aiemmin kommentoida tähän, mutta unohdin kokonaan. No jos nyt! Mä oon nyt asunut täällä Turkissa 7 kuukautta ja miehen perässä tulin. Mun ei ole mahdollista tehdä töitä ilman lupaa, täällä ei ole kouluja, ei kielikursseja, ei pahemmin mitään harrastustoimintaa. Mulla on täällä yks suomalainen kaveri, johon oon tutustunut blogin kautta, muuten kaikki tutut on sukulaisia tai miehen ystäviä. Paikallisiin on vaikea tutustua kielimuurin takia, ja ulkomaalaista nyt muutenkin katsotaan vähän nokan vartta pitkin.
VastaaPoistaTäällä on kyllä jonkin verran suomalaisia, mutta valitettavasti se ei aina riitä, että ollaan samasta maasta kotoisin, jos se on ainoa asia mikä yhdistää. Elämäntilanteet on erilaiset ja toiset on tänne vuosien saatossa jo juurtuneet ja luoneet omat piirinsä, täällä on vähän semmoisia kuppikuntia eri kansalaisuuksilla, mihin on ihan turha edes yrittää mennä mukaan. Mä oon monia täällä asuvia pyytänyt kahville jne. mutta aina on olevinaan niin kiire, niin ei sitä väkisinkään jaksa yrittää jos vastapuolta ei kiinnosta. Ulkomaille muuttaessa ei ehkä saisi olla niin nirso, mutta mä en väen väkisin halua ystäviä kenen kanssa en ole yhtään samalla aaltopituudella, mielummin sitten olen yksin, enkä "huonossa seurassa".
On kyllä ihan totta, ettei pelkkä kansalaisuus tosiaankaan riitä ystävyyden pohjaksi. Täytyy onnistua jotenkin löytämään ne tyypit, joiden kanssa on samalla aallonpituudella. Sehän taas on aikamoista tuuripeliä... Turkki on maana kyllä varmasti vielä ihan eri sarjassa kuin Saksa. Siellä ei taida olla ihan älyttömästi ulkomaalaisia, vai olenko väärässä? Ja kun kulttuuri ei ole niin tutun eurooppalaista niin voisin hyvin kuvitella asioiden olevan vielä hieman vaikeampia. En tunne Turkkia maana, joten mulla on aiheesta pelkkää mutua. Täällä on toki tosi paljon turkkilaisia, yksi läheisimmistä kavereistammekin saapui Saksaan samaan aikaan kuin minäkin, mutta en kyllä osaa yhtään sanoa, ovatko he tyypillisiä maansa kansalaisia.
PoistaKävin muuten katsomassa blogiasi, ihan mielettömän kaunis!
Voi, kiitoksia kehuista. :)
PoistaKyllä täällä turistialueella on paljon ulkomaalaisia, sitten jos lähtee turistialueiden ulkopuolelle, niin ulkomaalainen on kummallinen näky. Mä oon vähän sitä mieltä, että ois hyvä olla muidenkin kuin ulkomaalaisten kavereita, sen takia en oo hirveästi edes yrittänyt hakeutua pelkkien expattien seuraan. Sitä sitten helposti jämähtää siihen omaan kuplaansa, missä ei edes pääse tutustumaan paikalliseen kulttuuriin.
Joo mä oon ollut ihan samoilla linjoilla! Siksi en aluksi etsinytkään erityisesti suomalaisia tai muita ulkkarikontakteja, johan tuossa kuplassa tuli elettyä yksi vuosi vaihtarina. Ja kun kuitenkin oli tiedossa, että tänne jäädään ihan pysyvästi, ei etenkään pian pois lähtevien seura oikein innostanut. Ja kyllä mulla tänne kotiutumisen ja kuulumisen tunnetta on edesauttanut nimenomaan se, että olen "onnistunut" saamaan ihan paikallisia ystäviä.
PoistaOlipas kiinnostava aihe, taas kerran! Taisin alunperinkin ajautua blogisi lukijaksi näiden tämäntyylisten juttujen vuoksi, kun oma Saksaan tulemiseni oli vasta suunnittelun asteella.
VastaaPoistaMinulla ja miehelläni asia on täällä Hampurissa vähän toisin päin. Minä osaan kieltä ja opiskelen, joten sosiaaliset ympyrät löytyvät helposti. Mieheni taas ei niinkään osaa saksaa ja hakee kotona töitä- you do the math. Uskon kuitenkin, että homma helpottuu kunhan hänkin saa töitä.
Koin itse aluksi ulkopuolisuutta Erasmus-vaihto-opiskelijoiden keskuudessa, koska kaikki ovat minua nuorempia. Aloin jopa ajatella, että miksi ihmeessä lähdin vaihtoon vasta 27-vuotiaana. Nyt kuitenkin kun opiskelu alkoi, niin oman vuosikurssini saksalaisista olen löytänyt tosi ihania ja omalla aaltopituudella olevia tyyppejä.
Tosi moni on kehottanut menemään mukaan merimieskirkon ja kaupungin suomalaisyhteisön toimintaan (me emme ole vielä kokeilleet). Toisaalta ainakin minä haluaisin tutustua nimenomaan saksalaisiin ihmisiin.
Viime kaneetikseni kommentti tuohon mistä suomalaiset tunnistaa: jollain ihmeen tavalla ulkonäöstä. Välillä tuijotan kaupungilla ihmistä, jonka melko varmasti veikkaan suomalaiseksi. Joskus saa samanlaisen tuijotuksen takaisinkin :D Kyllä apina toisen tuntee vai miten se meni...
No hitsi, pitäisköhän mun (taas kerran...) yrittää keksiä useamminkin näitä ulkomaahommia kirjoitettavaksi, jos ne kerran niin kiinnostavat!
PoistaUskon että olo vaihtareiden keskellä oli vähän outo. Mä olin vaihdossa ollessani muistaakseni 23, ja jo silloin olin sieltä vanhemmasta päästä. Tullessani Saksaan toisen kerran tekemään dippatyötä olinkin sitten 25 tai 26 (en siis voi muistaa näitä! Ja minä vuonna se edes oli?). Koska en tuntenut täältä hirveän paljon ihmisiä ja satuin saapumaan kaupunkiin samaan aikaan kuin vaihtarit, ajattelin pyöriä heidän touhuissaan mukana. Kyllähän sitä tunsi itsensä vanhaksi ja väsyneeksi! :D Mutta ihanaa, että saksalaiset opiskelukaverit on ottaneet sut hyvin vastaan. Sillä tavalla saa vaihtoajasta paljon enemmän irti, kun pääsee tutustumaan oikeasti paikallisiin. Muistan kun multa kysytiin vaihdossa, minkälainen maa Saksa on ja mimmosia ne saksalaiset ovat. Enhän mä osannut vastata, kun kaikki kaverit olivat ruotsista, briteistä ja ranskasta...
Suomalaisyhteisöjä taitaa olla täällä vähän joka nurkalla. Mäkään en jostain syystä jaksanut innostua niistä tänne tultuani, kun tuntui jotenkin tyhmältä etsiä seuraa vain suomalaisista. Niitähän voi tavata kotimaassakin! Oon siis kyllä todella onnellinen niistä muutamasta suomalaisesta kaverista, jotka mulla täällä on, mutta oon samalla myös tosi tyytyväinen, että ystäväpiiri on kuitenkin pääosin saksalainen. Silleen ehkä tuntee paremmin olevansa oikeasti osa tätä maata, kun ei ole niin irrallinen olo.
Eipähän tämä Saksan sispuolella muuttaminenkaan ole kavereitten suhteen helpompaa... Opiskelupaikkakunnalla kun olin, niin sielä oli rutkasti kavereita. Vanhat koulukaveritkin muuttivat johonkin muuaalle opiskelemaan, ja jotkut ovat jääneet sille matkalle. Ja kun minä palasin takaisin, niin ei niitä montaa enään ollut täällä, tai sitten ne jotka olivat vielä täälä, niin me oltiin niin paljon muuttuneet sinä aikana...
VastaaPoistaNyt 11 vuoden jälkeen kavereita on muutama. Sinä aikana niitä on tullut ja mennyt, ja tämänhetkiset tärkeät kaverit ovat opiskeluajalta jääneet kaverit jotka asuvat kaukana, ja sitten paikalliset tyypit. Niihin olen miehen, työn tai harrastuksien kautta tavannut. Kyllä se vaan on niin, että täytyy itse jotenkuten aktivoitua, ja olla kärsivällinen. Ja kyllä ne kaverisuhteet olisivat melkein yhtä vaikeat, jos olisi jäänyt kotiin :-)
No toi on kyllä myös erittäin hyvä pointti. Just tästä syystä en ole mitenkään ihan älyttömän innostunut siitä, että nyt väikkärin jälkeen edessä on lähes varmasti muutto johonkin, ellei sitten satu iskemään uskomaton lottovoitto, joka tuo eteeni työpaikan täältä. Ei huvittaisi aloittaa koko kavereidenetsintäprosessia taas alusta! Toisaalta lapsen kautta tutustuu ihanan helposti uusiin ihmisiin, vaikka ei missään mammapiireissä pyörisikään (pois ne nimittäin minusta ;)). Ja lisäksi aikaa on etenkin arkisin niin vähän, että käytännössä niitä täällä asuviakin kavereita tulee nähtyä ihan hävettävän harvoin.
PoistaP.S. Ollaan siis edelleenkin tulossa kylään, kunhan hommat tästä vähän vähenevät!
Erittäin hyvä kirjoitus! Itse tulin Saksaan ensimmäisen kerran puolitoista vuotta sitten pienelle paikkakunnalle pieneen sairaalaan vaihto-oppilaaksi ja päädyin työskentelemään yksiköihin, joissa ei nuoria (eli ns. oman ikäisiä) työntekijöitä oikein ollut. Ensimmäiset viikot olin siis oikeasti yksin. Sunnuntaisin itkin yksin asunnossani, kun ei voinut lähteä edes kaupoille. Vähitellen kavereita alkoi löytymään, mutta tuolta ajalta mulle jäi yksi kaveri ja sitten klassisesti poikaystävä. Nyt reilu puoli vuotta sitten muutin oikeasti Saksaan työttömänä ja vajavaisella kielitaidolla varustettuna. Poikaystävän kavereita kävi meillä vähän väliä, mutta tajusin hyvin nopeasti että eivät ne ole minun kavereitani. Onneksi Facebookin expat-ryhmästä löytyi muutama ihminen, jotka asuvat samalla pikkupaikkakunnalla. Nyt mulla on kaksi oikeasti hyvää ystävää täällä ja elämä tuntuu luistavan paljon helpommin. Poikaystävä teki myös siinä mielessä järkevästi, että antoi mun hankkia kavereita itse eikä tullut mukaan kun käytiin näiden expat-tuttujen kanssa vaikka syömässä. Myöhemmin tietty poikaystävä ja ystävät kohtasivat ja nykyään käydäänkin porukalla milloin missäkin. Kuitenkin nuo ystävät ovat ensisijaisesti eräällä tavalla minun ystäviäni. :)
VastaaPoistaJoo mekin hyvin usein tavataan mun kavereita puolisoineen vaikka illallisella tms., ja toki mies heidät tuntee siinä missä minäkin, mutta tärkeää on just toi, että kaverit on mun tai meidän tuttuja, joiden kanssa voin hyvin viettää aikaa myös ilman miestä. En siis pelkästään toisen siivellä :) Kiva kuulla, että sielläkin on lähtenyt elämä sujumaan!
Poista