Minun korteni kekoon
syyskuuta 02, 2015
Viime päivinä ja viikkoina olen tehnyt töitä, ommellut, kestinnyt ystäviä ja itkenyt. Olen itkenyt kotona ja töissä. Kukaan ei varmasti ole voinut välttyä pakolaisuutisilta ja aiheeseen liittyvältä keskustelulta. Saksaan, Suomeen ja muualle pyrkivät ja saapuvat ihmiset on helppo ohittaa lukuina tietokoneen ruudulla tai sanomalehdessä, kunnes pysähtyy miettimään, mitä ne tarkoittavat. Olen lukenut perheistä, joilla oli varaa lähettää vain poikansa pitkälle matkalle Eurooppaan siinä toivossa, että edes he selviäisivät hengissä, ihmisistä, joilta poliisi katkaisi käden yhdellä välietapeista, ja lukemattomista toisistaan eroon joutuneista perheistä. Olen nähnyt valokuvia ihmisistä, jotka ovat matkassa yksin ja joilla ei ole mukanaan ainuttakaan esinettä, joka muistuttaisi heitä kodistaan. Kaikista pahinta oli kuitenkin lukea pariskunnasta, joka saapui Saksaan hieman ennen lapsensa syntymää. Kotimaastaan lähtiessään heillä oli ollut mukanaan myös kolmivuotias poikansa, joka oli itkenyt pakolaislautalla niin paljon, että sen kuljettaja oli hermostunut ja heittänyt hänet laidan yli mereen.
Olen itkenyt tuota poikaa, joka olisi aivan hyvin voinut olla oma lapseni. Ei ole mitenkään minun ansiotani, että hänellä on turvallinen lapsuus maassa, jossa vallitsee rauha. En myöskään aio väittää, ettenkö olisi muuttunut herkemmäksi lapsen saatuani. Jokainen kuva pakolaislapsista saa miettimään, että nämäkin lapset ovat joillekin maailman rakkaimpia.
Asuinkaupunkini on ottanut pakolaiset sydäntä lämmittävän avoimin käsin vastaan, ja kaikenlaiset vaate- ja tavaralahjoitukset ovat toistaiseksi kielletty, koska ne eivät yksinkertaisesti mahdu enää mihinkään. Vaatteille ja tavaroille osoitettu suuri halli täyttyi muutamassa päivässä lattiasta kattoon ja vapaaehtoisia on joka arkipäivä hurja määrä lajittelemassa lahjoituksia ja jakamassa niitä pakolaisille. Me osallistumme lahjoittamalla rahaa, koska sitä tarvitaan. Meillä on ja täytyy olla varaa siihen. Vauvan talvivaatteita ja muuta on odottamassa sitä hetkeä, kun lahjoituksia aletaan taas ottaa vastaan. Oletko sinä jo auttanut pakolaisia?
In den letzen Tagen habe ich geweint. Zu Hause, im Büro und auf dem Heimweg. Jeder hat ja schon viel zum Thema Flüchtlinge gelesen, ich auch. Diese Menschen werden leicht nur als Zahlen auf dem Bildschirm oder auf Papier betrachtet. Ich habe viele Geschichten gelesen, über Familien, die es sich nur leisten könnten, ihre Söhne nach Europa zu schicken in der Hoffnung, dass wenigstens sie überleben würden und über zahlreiche Menschen, die auf dem Flucht den Kontakt zu ihren Familienmitgliedern verloren haben. Das schlimmste war aber ein Pärchen, das kurz vor dem Geburt ihres Kindes im Deutschland angekommen ist. Am Anfang ihrer Reise hatten sie auch einen dreijährigen Sohn mit ihnen, der auf dem Flüchtlingsboot aber so viel geweint hat, dass die Schlepper ihn ins Meer geworfen haben.
Wegen dieses Junges habe ich geweint, denn er hätte auch mein Sohn sein können. Es ist ein reiner Zufall, dass mein Kleiner eine glückliche und friedliche Kindheit hat. Wir mussten irgendwas machen, und so haben wir Geld gespendet. Das können und müssen wir uns leisten. Hast Du schon geholfen?
14 kommenttia
Voi miten kamala tuokin perheen kohtalo!! Olen miettinyt ihan samoja juttuja.. Välillä meinaa pala nousta itsellä kurkkuun, kun kotoutumiskoulutuksessa olevien opiskelijoiden (vaikka en päätyökseni s2-ryhmiä ohjaakaan) tilanteita kuulee.. He ovat niin mielettömän kiitollisia siitä, että ovat päässeet Suomeen. Suurella osalla lapset tai muuten osa perheestä on kotimaassa, osa ei tiedä onko puoliso elossa jne.. Aivan kamalaa.. :[
VastaaPoistaJoo. Just kun olin kirjoittanut tämän, lävähti silmille noi nyt monessa paikassa kiertävät kuvat hukkuneesta syyrialaistaaperosta. Nää on kyllä ylenneet ihan eri sfääreihin sen jälkeen, kun musta tuli äiti. Oma riittämättömyyden tunne on suuri, ja tuntuu että pitäisi tehdä niin paljon enemmän kuin lahjoittaa pari sataa punaiselle ristille.
PoistaVälillä ei haluta katsoa uutisia lainkaan, kun sieltä tulee niin kamalia juttuja. Meillä on kaupunginosassa sellainen tervetulokomitea, joka järjestää apua pakolaisille. Ollaan kerätty ja oltu jakamassa polkupyöriä ja mun mies on auttanut joitakin CV:n tekemisessä ja kirjoittanut hakemuksia harjoittelupaikoista. Vaatteita ei täälläkään organisoijat halua, niitä on muka tarpeeksi, vaikka en sitä aina itse ymmärrä, sillä ei mulla ainakaan lapsena/nuorena mielestäni ollut koskaan liikaa vaatteita ja olis usein ihan hyväkuntoisia vaatteita. Saksaa voisin opettaa, mutta en halua sellaiseen kurssiin, jossa on paljon täysin eritasoisia oppilaita, mielestäni olisi parempi antaa yksityisopetusta yhdelle tai kahdelle. Mies kävi kerran katsomassa saksan opetusta ja tuli heti takaperin sieltä pois, kun oli iso ryhmä ja niin eritasoisia, ei hänkään sellaista halua tehdä. On tosi harmi, että pakolaiset on aina isoissa ryhmissä, Täälläkin on varmaan 80 nuorta miestä, joilla ei ole mitään tekemistä, olisin mielelläni ottanut jonkun jynssäämään meidän terassia ja maksanut hyvän palkankin, mutta kun sitäkään ei saa tehdä, ne ei saa tehdä töitä. Mutta onhan se organisaattoreillekin vaikeaa.
VastaaPoistaMeillä sanoivat, että kunhan tota hallia saadaan vähän tyhjennettyä, vaatteita ja muuta tavaraa saa taas tuoda. Kyse on ilmeisesti siitä, ettei ne mahdu mihinkään. Nyt tuli kyllä viesti että vaippoja ja siteitä saisi tuoda, joten usutan miehen viemään niitä huomenna iltapäivällä. Mulla on tosi huono omatunto kun auttaminen tuolla varastolla on aika mahdotonta, koska se on auki arkena päivisin eli just, kun olen töissä. Facessa on ryhmä Darmstadt für Flüchtlinge, jossa oon katsellut oisko jotain muuta mahdollisuutta tehdä jotain. Nyt suunnitteilla on pieni juhla lapsille, siellä auttaisin enemmän kuin mielelläni, jos organisaation puolesta onnistuu. Tosiaan kaikki rajoitukset on välillä hankalia, mutta ymmärtäähän sen, että sellaisia on oltava.
PoistaTäällä juurikin neulon villasukkia yhdelle monista avuntarvitsijoista.
VastaaPoistaJa aion osallistua auttamiseen jatkossakin - omien kykyjeni ja avuntarpeiden mukaan. Me emme kuitenkaan pysty ikinä samaistumaan tilanteeseen, josta ne ihmiset ovat paenneet. En tarkoita, että se olisi tarpeenkaan - lähinnä vaan täällä Suomessa ihmisten itsekeskeisyys on saanut sellaiset mittakaavat, että sitä on jo todella vaikeaa ymmärtää. Meillä jokaisella on varaa auttaa jollain tavoin, joten meidän pitää auttaa.
Joo multa on loppunut käsityskyky jo aikoja sitten. Ainoana ratkaisuna lienee, että auttavat pitävät ääntä tekemisistään ja että yhä useampi kaltaiseni eli pakolaisten saapumista kannattava mutta yleensä mitään tekemätön aktivoituu edes johonkin. Uskon, että se on kuitenkin se hiljainen enemmistö.
PoistaItkin juuri äsken vuolaasti, kun näin kuvan hukkuneesta pienestä pojasta Turkin rannikolla. Minäkin ajattelin omia pienokaisiani ja tätä meidän yltäkylläistä elämää ja miten voimme olla onnellisia, kun saamme olla täällä turvassa ja yhdessä, eikä meiltä puutu mitään. Tätä koko asiaa on vaikea käsittää. Ja keskustelu täällä Suomessa on nyt todella vaikeaa ja asioiden oikeaa laitaa ei todellakaan ymmärretä.
VastaaPoistaSe kuva on kyllä ihan kamala, mä näin sen ekan kerran eilen illalla heti tämän kirjoitukseni jälkeen. En olisi halunnut sitä nähdä, mutta oon kyllä sitä mieltä että on hyvä, että se pomppii useastakin paikasta silmille - ehkä useammat minä mukaanlukien tajuavat, että me voimme ja meidän täytyy auttaa. Suomen keskustelu on kieltämättä todella raskasta. Täälläkin on vanhan Itä-Saksan puolella poltettu muutamia vastaanottokeskuksia ja muuta vastaavaa, mutta nyt tuntuu että toisenlaiset äänet on ottaneet ylivallan. Joka nurkalta ilmestyy pieniä aloitteita pakolaisten hyväksi. Heitähän on arvioiden mukaan saapumassa Saksaan tänä vuonna 800 000, joten en kyllä totisesti ymmärrä mikä suomalaisten ongelma on...
PoistaMä liityin Facebookin paikalliseen pakolaisia auttavien ryhmään, josta saa kätevästi tietää, mitä milloinkin tarvitaan. Huomenna kiikutetaan imetystarvikkeita ja vaippoja niitä tarvitseville, sen kuolleen pikkupojan kuva mielessä.
Meilläpäin katukuva on muuttunut jo jokin aika sitten, pakolaisia on kaikkialla. Välillä minun on vaikea ymmärtää, että Suomesta käsin tilanteen mittasuhdetta täällä Saksassa saati Kreikassa tms., ei voi käsittää. Tai ainakin se siltä tuntuu. Täällä tarvitsee vain käväistä vaikka kaupassa, niin kadulla jo saa tuntumaa maailmanmenoon ja - hätään.
VastaaPoistaIhan vaikka eilen saapuneiden pakolaisten määrää miettiessä tulee väkisinkin mieleen, ettei Suomessa kyllä oikein olla ihan samassa maailmassa kuin täällä. Ja noi Kreikan saaret tai Turkki on sitten jo ihan omaa sarjaansa.
PoistaJärkyttävää :( Itseäni niin nyppii fb-feedissäni ne rasistiset ja itsekkään ihmiset. Ei vaan voi käsittää miten jotkut ihmiset ei voi käsittää.. Lyhyt muisti ihmisillä, suomalaisiakin on aikanaan autettu isosti.
VastaaPoistaJoo mullakaan ei ymmärrys riitä, ja usein olen ihan raivoissani. Niin monilta tuntuu puuttuvan täysin kyky asettua toisen asemaan!
PoistaHyvä kirjoitus. Täydellistä empatian puutetta ei vaan voi tajuta. Olen ollut tosi yllättynyt siitä, miten kuvottavan rasistisia ihan normaalina pitämäni ihmiset saattavat olla. Sinulle on muuten haaste blogissani :)
VastaaPoistaJoo, kiitos siitä! Huomasin sen kyllä heti, mutta täydellisestä aikapulasta johtuen en ole ehtinyt kommentoida siellä enkä täällä :( Sulla on ollut muutenkin kiinnostavia juttuja, mutta oon joutunut tyytymään niiden kommentointiin mielessäni :/
Poista