Emme kummatkaan ole oikein koskaan innostuneet perinteisistä vieraskirjoista. En koskaan keksi, mitä kirjoittaisin, eivätkä latteudet tyyliin "jättiläiskasa onnea hääpäivänänne ja valoisaa yhteistä tulevaisuutta" oikein inspiroi. Toinen puolisko taas käskee joka kerta kirjoittamaan jotain suomeksi, koska se on hauskaa (ja siis hänelle äärimmäisen helppo ratkaisu, kun ei tarvitse edes ymmärtää, sen kuin pistää nimensä alle). Kerran kirjoitin sitten lopulta korvapuustien reseptin kun tiesin, että pariskunta tykkää niistä.
Niin tai näin, meille oli siis tultava jotain muuta. Ystäväkirjojen ja muiden täytettävien asioiden suurena ystävänä halusin jotain vastaavaa ja päädyinkin askartelemaan lappuja, joihin vieraat saivat mm. kirjata ajatuksiaan päivästä, kertoa missä tapasivat meidät ensimmäistä kertaa ja antaa suosituksia parisuhteelle. Myös tilaa taiteelliselle ilmaisulle oli toki jätetty. Ajattelin, että laput saisi kivasti esille vanhassa salkussa tai vastaavassa, ja ulkoistin tehtävän kaasolle. Mallikkaasti hän hoitikin homman kotiin, on sanottava.
Askartelin tekstit itse ja painatin laput hieman paksummalle paperille jossain geneerisessä painotalossa Helsingissä juurikin häitä edeltävänä päivänä. Kuten näkyy, versioita oli sekä suomeksi että saksaksi. Hauskasti huomasin vasta näitä hääkuvia katsellessani, että saksankielisten lappujen auf Deutsch -tekstistä puuttuu s-kirjain. Kaaso oli sanojensa mukaan oikein tarkastanut huolella, että teksti tuli oikein ja kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, mutta jotenkin tuo veijari oli ilmeisesti kuitenkin jäänyt matkan varrelle. Eipä tuo menoa haitannut, ja saksalaiset tuntuivat löytäneet oikeat lomakkeet kaikesta huolimatta.
Vastauksista on mahdollista koostaa yhteenveto siitä, mitä tämän päivän suomalaiset ja saksalaiset ajattelevat parisuhteesta. Kansalaisuudesta riippumatta korostui se, että mököttäminen ja vihaisena nukkumaan meneminen ovat myrkkyä suhteelle. Tämän lisäksi on syytä välttää kylmiä jalkoja, erillisiä makuuhuoneita sekä valkosipulin yksipuolista nauttimista etenkin ennen yöpuulle käymistä. Suositukset hyvälle parisuhteelle hajosivat vähän enemmän, mutta yhtenä ohjenuorana voidaan pitää ajatusta, jonka mukaan onnistuneessa parisuhteessa on hyvä kysyä toiselta, miten päivä meni, vaikka ei huvittaisi a) ollenkaan vastata tai b) kuunnella toisen vastausta. On myös hyvä myöntää välillä olevansa väärässä, vaikka tietäisikin aina olevansa oikeassa. Lisäksi kannattaa kuunnella vaimoa!
Paremmat kuvat Johanna Hietanen Photography.
Meidän häät olivat tosiaan kaksikieliset (tai vieraiden joukossa oli kyllä yksi pelkästään englantia puhuva, mutta seuralaisensa toimi ahkerasti tulkkina). Hieman yli puolet vieraista saapui Suomen ulkopuolelta. Osa puhui siis suomea ja osa saksaa, mutta hyvin harva molempia kieliä. Aluksi tämä kombo tuntui vähän haastavalta etenkin, kun emme halunneet vielä englantia sekoittamaan soppaa. Nyt en kyllä ymmärrä, mikä asiassa muka oli ongelmana.
Meillä oli siviilivihkiminen juhlapaikalla. Vihkijämme kertoi olevansa kykenevä puhumaan osan tekstistä myös saksaksi tarvittaessa. Koska emme halunneet toistaa samoja asioita suomeksi ja saksaksi (ja koska olisi ehkä ollut kuitenkin vähän epäreilua pistää vihkijäparka puhumaan muutamaa lausetta enempää saksaa), päädyimme ottamaan yleisen tekstin englanniksi ja itse kysymykset sekä suomeksi että saksaksi. Mieheltä kysyttiin ensin suomeksi ja sitten saksaksi, jolloin hän sai vastata äidinkielellään, ja minun kohdallani homma meni tietenkin päinvastoin. Vihkimisen seassa kaason miehen sisko pianoitsi ja lauloi yhden kappaleen, joka oli myöskin englanniksi. Tällä ratkaisulla sulhasen äiti taisi olla ainoa, joka ei ymmärtänyt joka sanaa.
Meillä ei ollut puheita lukuunottamatta mitään sen kummempia ohjelmanumeroita. Juhlan aluksi toivotimme kaikki tervetulleiksi, kerroimme muutamista käytännön asioista sekä esittelimme vieraat. Tämä hoitui ex tempore siten, että mieheni puhui saksaa ja minä sekä suomea että saksaa. Itse kumpaakin kieltä osaavana pystyin tietysti kontrolloimaan, tulivatko edes suunnilleen samat asiat sanottua molemmilla kielillä. Puheiden suhteen halusimme, että jokainen saa valita haluamansa kielen. Saksassa asuva suomalainen ystävämme lupautui kääntämään puheet tarvittaessa etukäteen suuntaan tahi toiseen, ja näin toimittiin kaason puheen kohdalla. Käännökset jaettiin suomea osaamattomille puheen alkaessa. Tämä toimi mainiosti. Isäni totesi, ettei hän lähde moisiin käännöshommin lainkaan mukaan, vaan puhuu englanniksi. Tämä oli tietysti erittäin mukavaa, etenkin, koska näin myös sulhanen ymmärsi heti, mistä oli kyse. Sulhasen äiti taas puhui saksaksi ja tyttärensä käänsi puheen lennosta englanniksi.
Meillä oli siviilivihkiminen juhlapaikalla. Vihkijämme kertoi olevansa kykenevä puhumaan osan tekstistä myös saksaksi tarvittaessa. Koska emme halunneet toistaa samoja asioita suomeksi ja saksaksi (ja koska olisi ehkä ollut kuitenkin vähän epäreilua pistää vihkijäparka puhumaan muutamaa lausetta enempää saksaa), päädyimme ottamaan yleisen tekstin englanniksi ja itse kysymykset sekä suomeksi että saksaksi. Mieheltä kysyttiin ensin suomeksi ja sitten saksaksi, jolloin hän sai vastata äidinkielellään, ja minun kohdallani homma meni tietenkin päinvastoin. Vihkimisen seassa kaason miehen sisko pianoitsi ja lauloi yhden kappaleen, joka oli myöskin englanniksi. Tällä ratkaisulla sulhasen äiti taisi olla ainoa, joka ei ymmärtänyt joka sanaa.
Meillä ei ollut puheita lukuunottamatta mitään sen kummempia ohjelmanumeroita. Juhlan aluksi toivotimme kaikki tervetulleiksi, kerroimme muutamista käytännön asioista sekä esittelimme vieraat. Tämä hoitui ex tempore siten, että mieheni puhui saksaa ja minä sekä suomea että saksaa. Itse kumpaakin kieltä osaavana pystyin tietysti kontrolloimaan, tulivatko edes suunnilleen samat asiat sanottua molemmilla kielillä. Puheiden suhteen halusimme, että jokainen saa valita haluamansa kielen. Saksassa asuva suomalainen ystävämme lupautui kääntämään puheet tarvittaessa etukäteen suuntaan tahi toiseen, ja näin toimittiin kaason puheen kohdalla. Käännökset jaettiin suomea osaamattomille puheen alkaessa. Tämä toimi mainiosti. Isäni totesi, ettei hän lähde moisiin käännöshommin lainkaan mukaan, vaan puhuu englanniksi. Tämä oli tietysti erittäin mukavaa, etenkin, koska näin myös sulhanen ymmärsi heti, mistä oli kyse. Sulhasen äiti taas puhui saksaksi ja tyttärensä käänsi puheen lennosta englanniksi.
Suuri osa pöydistä oli kielen suhteen homogeenisiä, mutta pari sekapöytääkin oli. Jotta kaikki pöytäkunnasta riippumatta pääsisivät tunnelmaan, kokosimme pöydällä olevien menulehtisten taakse käteviä lauseita molemmilla kielillä. Hihittelin itsekseni moneen kertaan noita miettiessämme. Kohtaa "onkohan kaaso raskaana?" voi ehkä avata sen verran, että reilu kuukausi häiden jälkeen maailmaan putkahti tuore kummityttömme, joten olotila ei varmaan jäänyt kellekään epäselväksi.
Päätimme tuossa kesälomalla aloittaa uuden perinteen. Niinpä ostamme joko joka kesäreissulla, joka reissulla tai jotain siltä väliltä (perinnettä ei ole vielä oikein spesifioitu) yhden Paratiisi-sarjan kupin asetteineen. Bydjee ei ehkä kestäisi useamman yksilön hankkimista kerralla, mutta mikäs tässä hidastellessa, ostelin jo opiskeluaikana aterimia veitsi kerrallaan (pöhkö mikä pöhkö, sanoi tähän mies). Paratiisia inhosin joskus teininä, mutta sittemmin vuodet ovat osoittaneet sen olevan kaikista teenjuontiin soveltuvista sarjoista paras ja ihanin (käyttöön vain kun tuntuu Erityiseltä, ei joka ryystöön toinen jalka jo puoliksi työmatkalla!). Ajattelen näissä jutuissa yleisestikin, että jos joku asia on kestänyt jo aikaa ja näyttänyt kivalta vuosikausia tai -kymmeniä, se varmaan jatkaa samalla linjalla tulevaisuudessakin. Siksihän meillä on myös noita 40-luvun tuoleja ja muita ikiaikaisia tuotoksia.
Loman jälkeen oli pakko poistaa ilmoitustaululla ollut to do -lista samantien. Huolimatta siitä, ettei koko listaus ollut enää lainkaan ajankohtainen, se hermostutti allekirjoittanutta joka kerta tauluun vilkaistessani. Siispä päätin vaihtaa tekstiksi jotain, joka aiheuttaisi lukijassaan leppoisan olon sen stressaantuneen fiiliksen sijaan. Havainto: teksti toimii paremmin, kun kämppä on siisti. Mistä pääsenkin siihen, että taidan tietää, mihin loppupäivä kuluu.
HÄÄT
Kuinka saada etenkin Saksasta tulevat häävieraat haltioihinsa eli ravintolamme Kulosaaren Casino
syyskuuta 07, 2013
Meille oli alusta alkaen selvää, että haluamme mennä naimisiin Suomessa. Ainoaksi paikkakuntavaihtoehdoksi jäi Helsinki, koska emme halunneet vaatia ulkomailta saapuvia vieraita matkustamaan vielä Suomen sisälläkin. Toinen osapuoli ilmoitti, että ainoat juhlapaikkavaihtoehdot sijaitsevat sitten meren rannalla. Tämä sopi allekirjoittaneelle (no kelle ei), joten guuglettelin erinäisiä kohdevaihtoehtoja. Ollessani Suomessa joululomalla puolitoista vuotta ennen häitä (!) kävin kahden leidin avustuksella katsastamassa muistaakseni viisi eri vaihtoehtoa, joista Kulosaaren Casinon pienempi kesäravintolapuoli Sun Marine oli oikeastaan heti ylitse muiden. Kreisiä hommassa oli se, että mainitut noin 19 kuukautta ennen itse bileiden ajankohtaa Casino oli jo täyteen varattu huomattavana osana keskikesän viikonlopuista. Mitä ilmeisimmin Helsingissä ei ole loputonta määrää merenrantapaikkoja, jos ne kerran varataan noin aikaisin...
Saksalaisvieraat tulivat lähinnä täältä Rein- ja Main-jokien risteämäseudulta, jossa ei noiden jokien lisäksi sitten juuri muuta vettä näykään vaikka etsisi. Siksi aivan meren rannalla sijaitseva ravintola, jonka ulkoseinät ovat käytännössä pelkkää ikkunaa suoraan merelle, oli heille jotain vielä paljon erityisempää kuin joko mereen tahi järviin tottuneille suomalaisille. Vielä kun sääkin sattui olemaan puolellamme alkuviikon ajan ilmassa leijuneista katastrofin merkeistä huolimatta, en voinut itsekään kuin huokailla miten ihanaa kaikki oli.
Casinon henkilökuntaa ei voi kuin kehua. Palvelu pelasi täysin moitteettomasti ja tarjoilijat huolehtivat sekä meistä että kaikista vieraista todella hyvin. Emme koemaistaneet mitään ruokia tai viinejä etukäteen lähinnä aikatauluongelmien takia (plus että totesimme, että eiköhän tuon tason paikka osaa tehdä hyvää ruokaa ja valita mainiot viinit myös ilman siunaustamme), ja se olisikin kannattanut tehdä ainoastaan siksi, että olisi saanut maiskutella noiden herkkujen kanssa kahteen kertaan.
Kaikki valinnat saivat vierailta paljon kiitosta, ja paras merkki onnistuneista juhlista ja hyvästä ravintolavalinnasta taisikin olla meidän "vieraskirjan" kohtaan mielestäni hääparin pitäisi ehdottomasti useaan kertaan kirjoitettu "uusia häät viimeistään parin vuoden päästä".
Kuvat Johanna Hietanen Photography. Ethän kopioi!
Valun edelleen pitkin asuntoa, joten piristystä kaivataan. Lisäksi on varsin kesäinen perjantai, joten enpä keksi tähän komboon paremmin sopivaa aihetta kuin kukat. Siis hääkimppu! Sen, kuten niin monen muunkin häihin liittyvän asian, suhteen mulla oli korkeintaan hyvin hämärä aavistus siitä, mikä voisi olla hyvä ratkaisu. Tai oikeastaan tiesin lähinnä, etten halua säännöllistä kimppua tummanpunaisista ruusuista. Ollessani joskus toukokuussa Helsingissä satuin kävelemään kukkakauppa Inbloomin ohi, ja koska muistelin lukeneeni, että jonkun hääblogin kirjoittaja oli joskus hankkinut kukkansa sieltä, marssin sisään. Kaupan omistaja Tiina osoittautuikin aivan ihanaksi tapaukseksi, ja olimme heti samalla aallonpituudella. Hahmottelimme seuraavalla visiitilläni kimpun ja muiden kukitusten (pöytäkukat, vieheet ynnä muut) tyyliä, ja kaikki osui just eikä melkein nappiin. Pojat kävivät hakemassa kimpun hääpäivänä ollessani kampaajalla, ja näin kimpun ekaa kertaa pukeutuessani. Ihanahan se oli, katsokaa vaikka ite:
Täällä on valloillaan varsin ihastuttava spätsommer- eli loppukesän sää. Asteita on tällä viikolla ollut parhaillaan sen kolmisenkymmentä (meidän partsilla kyllä iltapäivän auringossa enemmänkin). Perinteiseen tapaan olen tietenkin itse valunut pitkin sohvaa mato matalana sen sijaan, että kirmaisin pitkin puistoja (tai ehkä realistisemmin sanottuna labroja yliopistolla, mutta ei nyt mennä siihen). Tänään kävin hakemassa sairaslomalapun ja poikkesin kotimatkalla tässä kulmilla olevaan lähimaatilan kauppaan. Jos näillä tropeilla ei lähde tauti, niin en kyllä tiedä millä sitten! Lastissa oli myös vadelmia, mutta ne hotkaisin ennen kuin ehdin kissaa sanoa.
Hedelmien syömisen lisäksi on syytä olla jotain puuhasteltavaa niiksi hetkiksi, jolloin sohvalla valuessaan on kuitenkin hereillä eikä unessa. Sekin on hoidossa:
Jotenkin on ollut kovin nihkeää tämä bloggailu. Ei mukamas ole ollut mitään sanottavaa, vaikka voisihan noista häistä kertoa, ja jotain ruokaakin on tehty - eikä tässä nyt ennenkään ole sen kummempia kuulumisia tarvittu postausten kirjoittamiseen. Aloitan siis pehmeällä laskulla ja ilmoitan tehneeni lauantain illallisvieraille jälkiruoaksi mokkapaloja. Mutta ethän sä tykkää kaakaosta etkä kahvista, huudahtaa informoitu kuuntelija tahi lukija yleensä tässä vaiheessa. En niin, mutta tämän äitiliinin köksänvihosta peräisin olevan ohjeen salaisuutena onkin se, ettei kumpaakaan mainittua ainesosaa ole oikeastaan kuin väriksi, mutta sokeria sitäkin enemmän. Lopputulos on mainio, enkä tiedä, montako pellillistä näitä herkkuja olen elämäni aikana jo ehtinyt syödä. Kaikilla varmaan on jo mokkisten ohje, mutta laitanpa tähän silti ihan kiusallani tämän oman versioni aiheesta.
Mokkapalat suoraan 70-luvun kotitaloustunnilta
2 munaa
2 kkp sokeria
2 kkp maitoa
3 kkp vehnäjauhoja
3 tl leivinjauhetta
2 tl vaniljasokeria
1 rkl kaakaojauhetta
150 g voisulaa
1. Uuni päälle, 150 °C.
2. Vatkaa munat ja sokeri, lisää maito.
3. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää taikinaan.
4. Lisää voisula.
5. Paista pellillä n. 10-15 min. Alkulämpö 150 °C, nostetaan välittömästi 200 °C:een.
Kuorrutus:
200 g tomusokeria
4 rkl voisulaa
4 rkl kylmää kahvia
1 rkl kaakaojauhetta
2 tl vaniljasokeria
Aineet sekoitetaan (tomusokeri mieluiten siivilän läpi, muuten paakkujen riski on todellinen) ja kiehautetaan. Kaadetaan sopivasti jäähdytettynä (kerron, että jos hätäilet, uppoaa kuorrute pohjan sisään. Tätä ei sitten pelasta enää edes jättiannos nonparelleja) kakun päälle ja levitetään. Pinnalle strösseleitä tms.
