Apua, lapsestani ei kasva suomalaista!
huhtikuuta 01, 2016
Ennen käytännön kokemusta aiheesta ajatukseni kaksikielisen ja siis kahden kulttuurin jakavan lapsen kasvatuksesta olivat varsin ruusuiset. Kaksikielisyys? No vanhemmat puhuvat omia kieliään, ja lapsi oppii molemmat täydellisesti. Todellisesta tilanteesta ja meidän perheemme kaksikielisistä kuvioista kirjoitinkin hetki sitten.
Useamman kuin yhden kielen oppiminen olikin sitten ainoa asia, jonka edes liitin mielessäni koko lapsen kasvatukseen liittyviin kuvioihin. Sen mielsin puhtaasti teknisenä suorituksena, enkä ymmärtänyt yhtään, minkälaisia tunteita vain puoliksi suomalaisen lapsen kasvattamiseen liittyy.
Miellän itseni kohtuullisen rennoksi äidiksi: en viitsi potea huonoa omaatuntoa juuri mistään, koska uskon varmasti siihen, ettei meistä kukaan ole täydellinen. Siksi on ollut varsin jännittävää huomata, miten vaikeaa on välillä hyväksyä sitä, että lapseni ei tosiaan olekaan täysin suomalainen. Tavoitan itseni olemasta mustasukkainen anopille, koska poika oppii samantien toistamaan laulut, joita hän laulaa - valtakieli saksa kun sujuu lapselta paremmin. Löydän itseni jankkaamasta lapselle, että pääsiäispupu on pääsiäispupu eikä Osterhase. Huonona hetkenä otan kertakaikkisesti itseeni sen, että poikani puhuu enemmän saksaa kuin suomea, vaikka tiedän sen olevan täysin luonnollista.
Eikä tämä tästä varmasti ainakaan helpotu. Kunhan lapsi kasvaa, kulttuurilliset aspektit tulevat voimakkaammin mukaan kuvioihin. Miten käsittelen sen, ettei lapseni tule jakamaan kanssani niitä kollektiivisia kokemuksia, jotka jokainen Suomessa varttunut on tallentanut mielensä sopukoihin oman itsensä perustaksi? Juhlapyhätkin saavat pakosti eri merkityksen kuin olen itse niihin liittänyt. Toinen varsin todennäköinen kipuilun paikka on edessä lapsen vanhetessa: saattaa hyvinkin olla, että koemme kauden, jolloin hän ei halua puhua suomea, saattaahan se olla vaikkapa kavereiden mielestä kummallista.
Periaatteessa olen jo ymmärtänyt sen, että lapsestani kasvaa suurelta osin saksalainen, jännityksellä odotamme kuinka pitkälti myös suomalainen ja ehdottomasti sekä ennen kaikkea oma, ainutlaatuisensa yhdistelmä näitä kahta. Luulen, että jossain vaiheessa osaan suhtautua asiaan kokopäiväisesti kuten on parasta: tyynesti ja hyväksyen.
Te muut useamman kielen ja kulttuurin keskellä jälkikasvuanne kasvattavat: onko teillä kipupisteitä asian suhteen?
Periaatteessa olen jo ymmärtänyt sen, että lapsestani kasvaa suurelta osin saksalainen, jännityksellä odotamme kuinka pitkälti myös suomalainen ja ehdottomasti sekä ennen kaikkea oma, ainutlaatuisensa yhdistelmä näitä kahta. Luulen, että jossain vaiheessa osaan suhtautua asiaan kokopäiväisesti kuten on parasta: tyynesti ja hyväksyen.
Te muut useamman kielen ja kulttuurin keskellä jälkikasvuanne kasvattavat: onko teillä kipupisteitä asian suhteen?
16 kommenttia
en osaa aiheesta kommentoida, koska mulla ei oo kokemusta. mutta tulin vaan sanomaan, että sun blogi on mahtava! tosi autenttista tekstiä, miellyttävää luettavaa :)
VastaaPoistasataakohan huomenna?
Voi kiitos! Tosi kiva kuulla :)
PoistaTämä ei nyt kuulu tämän kirjoituksen aiheeseen, mutta joskus viime vuonna harkitsit kaksoiskansalaisuuden ottamista (oletko jo tehnyt jotain siihen suuntaan?). Silloin mietin itsekin, mutta toissa viikolla minusta tuli (myös) saksalainen. Viisi kuukautta siinä meni, paljon papereita ja todistuksia piti hankkia, hauskin oli varmaan syntymätodistus, kun eihän sellaista Suomessa edes tunneta.
VastaaPoistaEnsi kerralla pääsen sitten vihdoin itsekin äänestämään.
No asia on täällä edelleen harkinta-asteella. Homma on lähinnä jämähtänyt kielikokeen tarpeeseen - en millään viitsi maksaa siitä kolminumeroista summaa ja sitä hakemuksen 250 euroa vielä päälle. Niin motivoitunut en ole vielä toistaiseksi ollut... Mutta kyllä mä varmasti ennemmin tai myöhemmin ryhdyn myös saksalaiseksi. Äänestäminen ois hienoa!
PoistaMitä kaikkia papereita tarttit prosessiin? Syntymätodistusta tarvitsinkin jo kun poika syntyi, mutta onneksi siinä Helsingin maistaatista saatavassa saksankielisessä virkatodistuksessa lukee Geburtsurkunde. Ta-daa! ;)
Minulta ei olisi haluttu minkäänlaista todistusta kielitaidosta, soitin ja kysyin, miten tämä asia lähtee etenemään ja se ihminen sanoi puhelimessa, että minun ei tarvitse mennä kielikokeeseen. Löysin kuitenkin itseltäni todistuksen Mittelstufe I ja II.
PoistaSitten oli se hauska Einbürgerungstest, siihen piti ilmoittautua jo kuukausi etukäteen, siitä sai sentään hienon paperin :)
Vielä tarvitsi todistuksen kotikaupungista, että asuu siellä.
Sitten vielä todistus edellisen kolmen kuukauden tuloista. Onneksi olin itsekin helsinkiläinen ja siellä ne askartelivat mullekin sellaisen syntymätodistuksen (odotin jännittyneenä, mitä sieltä tulee). Ihan tosissaan piti kirjoittaa käsin CV, ja tietysti täyttää se hakemus (johon tuli jo puolet sen CV:n sisällöstä).
Jos olisin naimisissa tai mulla olisi lapsia, olisin saanut liittää mukaan vielä pari muuta paperia.
Minulle koko jutun teki vielä vähän ongelmalliseksi se, että vaihdoin samaan aikaan etunimeni (yhden kirjaimen verran, olin jo kauan käyttänyt itse i:tä j:n sijaan, ja ajattelin, että nyt on viimeinen aika tehdä se viralliseksi). Mulla ei ollut siten mitään virallista henkilöllisyystodistusta. Mutta lopulta selvisin asiasta hankkimatta uutta passia, olen menossa kesällä Suomeen ja hankin sen sitten sieltä.
Kyllä siihen matkoineen (mulla ei ole autoa, joten kulut on helppo laskea) sellaiset 400 € meni, henkilöllisyystodistus on jo mukana, sitä odottelen vielä.
Mä itse tunnen olevani ensi sijassa eurooppalainen, mutta kun sellaista paperia ei saa, niin pitää tyytyä näihin kansallisiin, jostain kummasta syystä haluan suomalaisen passin, siis Saksassa olen saksalainen ja muualla maailmassa suomalainen. Mitäköhän se kertoo musta?
Mä just kanssa kuulin, että väitöskirjakin riittäisi korvaamaan kielikokeen siitä huolimatta, ettei sen tekemiseen kyllä tarvita minkäänlaista saksan taitoa. Omanikin kirjotan englanniksi... Mutta niin vain tarhassa yksi äiti kertoi väikkärin kelvanneen. En valita!
PoistaPassiasiat on kyllä jänniä. En osaa oikein itse kuvitella, miten tärkeää Suomen passin pitäminen olisi kaksoiskansalaisuuden toteutuessa. Hirveä hommahan sen hankkimisessa (muka) on, ja henkkareiden hankinnan helpottuminen olisikin yksi syy Saksan kansalaisuuden hakemiseen. Mutta että ei olisikaan lainkaan suomalaista henkkaria! Varsin jännittävä ajatus.
Poikasi on aina myös suomalainen,sillä hänellä on suomalainen äiti. Se mitä hän puhuu tai ajattelee ei vie sitä pois. Minun poikani puhuu enemmän saksaa mutta suomessa käydessä tietenkin suomea. Kotona kuunneltiin ja kuunellaan saksalaisia lauluja mutta minä kuuntelen suomeksi ja myös kun poika pieni oli. Mieheni opetteli myös suomenkieltä ja puhuukin sitä välillä. ELi kai omakin miehesi on aktiivinen myös suomalaisuudesta? Sekin on hyvä malli pojalle. Ja nykyään pojan kaverit eivät välitä että minä puhun suomea ja poika mulle suomea,he hyväksyvät sen asian. Oma asenne auttaa paljossa. Minä pidän suomlaisuutta yllä monessakin asiassa. Jouluna teen suomalaiset ruat esme ja muitakin perinteitä on joista pidän kiinni. Poikasi kasvaa kyllä kahden maan kansalaiseksi kun pidät oman suomalaisuutesi aina mukana myös arjessa. Mutta kun saksassa asumme se on ekana, näin se vaan menee, mutta suomi on koko ajan mukana. :) Ja minulla ei ole saksankansalaisuutta.
VastaaPoistaPojalla oli 10v asti suomen passi,nyt saksan passi.
Toivottavasti tästä oli hiukan apua. Ja mun mies tulee aina mukaan suomalaisten tapaamisiin, merimieskirkolle tms. Eli kannustaa näin myös poikaa suomalaisuuteen. Tsemmpiä teille! :)
Meilläkin mieheni osallistuu aivan ihailtavasti suomalaisiin kuvioihin, mistä olen hänelle tosi kiitollinen. Luulen että tämän mun tekstin käsittää helposti hieman väärin - meillä sujuu tosi hyvin ja olen todella iloinen pojalleni suodusta mahdollisuudesta kasvaa kahden kulttuurin välillä. Nämä satunnaiset mietinnät on tavallaan irrationaalisia, minkä tiedostan hyvin. Luulen, että olisin miettinyt samaan tapaan myös, vaikka lapseni olisikin suomalainen. Kukaan lapsi kun ei koskaan ole vanhempiensa kopio, mutta sen huomaaminen voi silti olla välillä pysäyttävää. Tekstin otsikossa olisin mieluiten halunnut käyttää sanaa perusssuomalainen - siis jos sitä puoluetta ei olisi olemassa. Olen siis kyllä todella iloinen nimenomaan siitä, että hänestä tulee paljon enemmän kuin "pelkästään" suomalainen tai saksalainen - mutta silti se vaatii välillä hieman ajatustyötä äidiltä. Mutta sitähän vanhemmuus on, kasvamista :)
PoistaKiitos kannustavasta kommentista!
Mun tytar on kohta 5, hanelle on talla hetkella suomi iso juttu, oikea suomibuumi menossa. Han kertoo Suomesta ja suomalaisuudestaan vahan kaikille, jopa kaupantadille. En ole kipuillut sen suhteen ettei tytösta tule samalla tavalla suomalaista kuin minusta, olen alusta asti ajatellut etta tytösta tulee kaksikulttuurinen ja maailmankansalainen. Suomi on meilla esilla koko ajan kielen ja kulttuurin muodossa kotona mutta Turkki on tietysti se kulttuuri, jossa elamme ja sepa on viela vahvasti aika erilainen kuin suomalainen kulttuuri. Mielenkiintoista pohdintaa niinkun sun blogi muutenkin!
VastaaPoistaMullekin on ollut alusta alkaen kyllä selvää, että pojasta tulee lähinnä maailmankansalainen, ja olen siitä todella iloinen! Mutta tosiaan, kuten tuolla edellisessä kommentissa jo sanoin, se ei tarkoita sitä, ettei välillä löytäisi itseään just vaikka kadehtimasta anoppia, vaikkei siinä olisikaan mitään järkeä millään logiikalla mietittynä. Ei kai näissä ajatuksissa useinkaan ole... Nämä on hyvä tiedostaa itse, musta on kiva analysoida omia ajatuksia vaikkapa täällä blogissa. Ja ihanaa, että voi keskustella täällä kommenttiboksissa!
PoistaMä juuri muutama päivä sitten myös kirjoitin (kieli-identiteettiäkin vähän sivuten) omassa blogissani meidän monikielisestä perhe-elämästä mikä on aikamoista kielten sekamelskaa. En tiedä onko meillä aika vain tehnyt tehtävänsä mutta en osaa enää yhtään surra sitä, että lapseni kasvavat tosi erilaisissa olosuhteissa kuin minä itse eivätkä siksi puhu suomeakaan samalla tapaa kuin puhuisivat jos kasvaisivat yksikielisinä Suomessa. Oikeastaan se on mun mielestä jotenkin upeaa, että lapsillamme on tilaisuus olla osa erilaisia kulttuureja ja oppia useampia kieliä kuin huomaamattaan! Ja olen vilpittömästi ihan yhtä iloinen kun he oppivat uuden sanan italiaksi tai arabiaksi kuin suomeksi tai englanniksikin. Kielitaito on aina kotiapäin, oli kyse mistä kielestä hyvänsä :)
VastaaPoistaEn osaa oikein tarkkaan sanoa miten tähän pisteeseen olen päätynyt, mutta tosiaan varmasti ainakin osin ihan vain ajan kanssa. Toisaalta uskon omaan rentoon linjaani vaikuttavan senkin, että vähän isompien lasten kanssa on ehtinyt huomata kuinka paljon suomalaisuus ja suomen kieli pysyy kyllä menossa mukana vaikka miten olisi jos ja kun itse on kaikessa rauhassa oma suomalainen itsensä.
Nimenomaan upeaa tämä kaikki on mustakin! Olisin ehkä voinut lisätä tän tekstin alkuun jonkun disclaimerin, että oikeasti meillä on siis kaikki enemmän kuin hyvin :) Olin aina ajatellut, että tämä kaikki olisi helppoa, ja periaatteessa onkin. Senku on oma itsensä, puhuu sitä kieltä, joka oikealta tuntuu ja tekee muutenkin kuten parhaalta tuntuu. Mutta mukaan mahtuu silti näitä epämääräisiä hetkiä, kuten varmaan myös kasvattaessa ihan yksikielistä ja -kulttuurista lasta. Silloin ne hämmennyksen aiheet saattavat olla joitain muita - ehkä huomaa, että lapsi onkin ihan erilainen tyyppi kuin itse on, tai havaitsee, ettei tytär pidäkään hevosista kuten itse aikoinaan. Yritin tässä itse kertoa lähinnä noista tunteista, jotka ilmaantuvat jostain puskista aina välillä, vaikka kuinka tietäisi ettei niissä ole järkeä. Kun niiden olemassaolon tiedostaa, voi moikata ja lähettää ne samantien myös paluumatkalle :) Kiitos kommentista!
PoistaYksi puolisuomalainen tuttu on yhtä vuotta lukuun ottamatta asunut koko elämänsä Saksassa ja esimerkiksi kokee saksan puhumisen luontevammaksi, vaikka osaakin suomea ns. täydellisesti (nää kieliasiat ja äidinkielet yms. on tietty varsin liukuvia käsitteitä). Kaikesta huolimatta Suomi on hänelle valtavan merkitsevä osa identiteettiä, ja hän kokeekin olevansa joissain asioissa enemmän suomalainen kuin saksalainen. Tarinan opetuksena kai että ei näitä identiteettiasioita voi varmaan koskaan ennustaakaan. Ja kuten täällä jo mainittiinkin, tuleehan teilläkin pojasta joka tapauksessa myös suomalainen, vaikkakin eri tavalla kuin susta. :)
VastaaPoistaNo juuri näin. En siis ole koskaan myöskään epäillyt tätä. Mut kyllä ihminen voi silti välillä möhistä asioista, joissa ei ole mittä järkke! Sitä kai kutsutaan myös kasvamiseksi, vanhemmuudeksi ja mitäs näitä termejä nyt on.
PoistaKyllä ovat tuttuja nuo tunteet vaikka meillä sentään se hyvä juttu että lapsi on saanut käydä suomenkielistä päiväkotia ja nyt koulua. Se on varmasti auttanut siinä, että lapsi tuntee olevansa vahvoilla sekä suomen että ruotsin kielillä. Mutta on vain hyväksyttävä se tosiasia, että lapselle muodostuu ihan oma identiteetti.
VastaaPoistaNäinhän se on, ja oikeastaan olenkin hyväksynyt asian jo alusta alkaen. Mutta kyllähän näitä silti miettii välillä, se lienee varsin inhimillistä.
Poista